Ystävänpäivä

Viime viikolla oli ystävänpäivä. Eräs ystäväni kysyi minulta, mitä ystävyys on. Ryhdyin kertomaan Bachelor Suomi -ohjelman Joonaksesta. Ohjelman viimeisessä jaksossa Joonaksen piti valita kahdesta naisesta, kumman kanssa jatkaa tutustumista ohjelman jälkeen. Joonas taisi olla vähän ihastunut kumpaankin. Loppupuheenvuorossaan Joonas sanoi, että voisi kuvitella aivan hyvin tulevaisuuden kummankin naisen kanssa, mutta valitsee sen, jota ilman hän ei voi elää. Ystäväni vastasi, että on itsekästä asettaa kenenkään ylle sellaisia odotuksia, ettei voisi elää ilman tätä. Katsoin ystävääni, enkä osannut sanoa mitään.

Ystäväni Tiina, joka on asunut Australiassa, on kertonut, että siellä jää paljon vompatteja auton alle. Koska vompateilla on panssari, usein niiden mahapussissa oleva poikanen selviää kolarista. Jos ihminen poimii vauvavompatin kuolleen emon mahapussista ja kasvattaa sen vankeudessa, vompatti on alkuun jäätävän söpö ja cuddly-tyyppi. Murrosiässä vompatti kuitenkin muuttuu yhtäkkiä vihamieliseksi kasvattajaansa kohtaan. Tiina on intoillut siitä, miten murrosikäisen vompatin voi päästää huoletta takaisin luontoon. Se pärjää täydellisesti vapaana, vaikka ei olisi koskaan elänyt luonnossa. Se osaa hakea ravintoa, vaikka sitä olisi syötetty koko sen siihenastinen elämä tuttipullolla.

Mietin, onko pakeneva ja kasvattajansa hylkäävä vompatti parempi ystävä kuin takertuva Bachelor-Joonas. Psykologiystäväni sanoisi varmasti, että kummassakin käytösmallissa on kyse vinksallaan olevista kiintymyssuhteista.

Kahdeksan vuotta sitten eräs ystäväni kuoli syöpään. Saattohoitovaiheessa hän halusi usein kaupasta Jaffaa ja jäätelöä. Samalla kun pidin ystäväni kanssa Jaffa ja jäätelö -kestejä saattohoito-osastolla, tutustuin myös hänen kuoleviin huonekavereihinsa. Vietin usein perjantai-iltapäiviä saattohoito-osastolla. Söin kuolevien kanssa jäätelöä ja meikkasin samalla iltaa varten. Kuolevat kysyivät, minne olen menossa. Kerroin, että karkaan Mummotunneliin. Heitä nauratti. Eräs rouva kutsui minua etelän harakaksi, mutta kysyi aina seuraavalla kerralla tavatessamme, että oliko kivaa.
Jäljemmin ajateltuna minulla on tunne, että kuoleva ystäväni koki minut hyväksi ystäväkseen ja hänen osastokaverinsa kivaksi kaveriksi, vaikka en osannutkaan kohdata kuolemaa ja karkailin kaupunkiin.

Soitin eilen ystävälleni, joka kysyi ystävänpäivänä minulta, mitä ystävyys on. Kerroin vompateista ja saattohoidosta. Ystävä oli hiljaa. Jatkoin, että totta – ehkä ystävyys on vapautta paeta milloin tahansa. Sanoin, että heippa ja lopetin puhelun. Aamuyöllä katsoin puhelintani. Ystäväni kysyi WhatsApp-viestillä, onko kaikki hyvin. Vastasin, että okei, ehkä ystävyys on myös sitä, että joku katsoo vähän perään.

Ennen nukahtamista ajattelin vielä vompatteja. Ne katoavat pensaikkoon selät pyöreinä, eivätkä enää koskaan käänny katsomaan taakseen. Mietin, että kuinka moni on ollut toiselle sellainen loittoneva vompatin selkä.