Pieniä neliöitä, isoja oivalluksia

Työpöydälläni on kuusi muistilappua.

Pinkissä lapussa lukee: “Luota prosessiin.”

Keltaisessa lapussa lukee: “Vähän kuivia rusinoita, mutta ei se mitään. Ne ovat ihan maukkaita, kun niitä imeskelee hetken.”

Yhdessä lapussa lukee: “Ihmisistä ei voi tietää ennen kuin on sanat.”

Ruutupaperilapulla lukee: “Mitä on autenttisuus? Oliko se vain Aatami ja Eeva, ja sen jälkeen kaikki on ollut näytelmää.”

Lapussa, jonka alareunassa on muumien Haisuli lukee: “Pelotteluleikki. Pimeässä kaikki on jännittävämpää.”

Vihreässä lapussa on lähikahvilan terveiset: “Punainen smoothie loppu, keltainen tilalla.”

Nämä pienet, liimareunaiset neliöt ovat ehkä paras järjestelmä, jonka olen saanut aikaan. Minulla on ollut sähköisiä tehtävälistoja, sovelluksia ja tehokkuusvinkkejä, jotka ovat luvanneet mullistaa ajankäyttöni. Ne kaatuvat aina johonkin. Unohdan avata sovelluksen. Sovellus pyytää rahaa tai ehdottaa, että hengitän syvään ja asetun tähän hetkeen, vaikka juuri sillä hetkellä olen etsimässä tiedostoa, jonka nimeä en enää muista.

Muistilappu ei hengitä puolestani, ei motivoi eikä tarjoa kehityspolkua. Kyse on siitä, mihin huomio kiinnittyy.

Luota prosessiin -lappu syntyi, kun valitin ystävälleni tekstieni ja ideoideni huonoutta ja sitä, etten osaa puhua kenenkään kanssa. Ystäväni sanoi:
– Luota prosessiin.

Rusinalappu muistuttaa siitä, että kuivuneelta vaikuttavat asiat voivatkin olla helmiä, jos on kärsivällinen ja antaa niille aikaa. Elämässäni on paljon ihmisiä, joita en ole ymmärtänyt ensin lainkaan. Sitten kun olen malttanut imeskellä tarpeeksi pitkään, heistä onkin tullut läheisiä.

Lappu, jossa lukee, että ihmisistä ei voi tietää ennen kuin on sanat, liittyy siihen, että vaikka teemme tulkintoja toistemme käytöksestä, ilmeistä ja eleistä, emme voi ilman sanoja tietää, mitä toisella on meneillään. Esimerkiksi hermostuneisuus ja pissahätä aiheuttavat samantapaista käytöstä.

Ruutupaperilappu autenttisuudesta syntyi, kun yritin kirjoittaa jotakin ja kuulostin siltä kuin matkisin itseäni. Mietin, milloin ihminen on oikeasti aito. Onko se silloin, kun puhuu suoraan? Vai silloin, kun on rehellinen siitä, ettei tiedä, mitä mieltä on?

Haisulilappu on itselleni. Kun olimme siskoni kanssa pieniä, äitimme leikki meidän kanssa yksisilmäistä kummitusta. Leikissä äiti jahtasi meitä pimeässä metsässä taskulampun kanssa. Leikki oli niin pelottava, että juoksimme sydän hakaten pakoon. Silti emme koskaan halunneet leikin loppuvan. Pelko oli osa leikkiä. Työelämässäkin pimeässä on usein jännittävämpää. Kun ei näe rajoja, uskaltaa kokeilla asioita, joita ei kirkkaassa valossa kehtaisi edes ehdottaa.

Lappu, jossa lukee “punainen smoothie loppu, keltainen tilalla” – on sattuma. Se on tarjoilijan käsialaa. Keskeytys. Viesti, joka oli tarkoitettu nopeasti luettavaksi, on nyt osa järjestelmääni. Joskus juuri sivulauseista rakentuu se, mikä on oleellista.

Ajattelen ystävääni, joka käski luottaa prosessiin. Mietin, että joskus saattaa riittää, että joku muu uskoo ensin.