Lenin puistossa, nainen junassa

Tätini kuoli lokakuussa. Sen jälkeen olen palellut, olipa ulkona sitten oikeasti kylmä tai ei.

Minulla on perhetuttuina kaverini Lean 5 tytärtä. Tutustuin heihin 2000-luvun alussa. Asuin Töölössä, Lea asui naapurissa. Kun Lea tuli uusimman vauvansa kanssa rapussa vastaan, olin 18-vuotias enkä osannut sanoa muuta kuin, että ai sä sait taas vauvan.

Viiden lapsen äitinä Lea varmaan jotenkin huomasi, että olin aikuista seuraa ja huolenpitoa vailla. Meistä tuli kavereita. Pian Lean lapset alkoivat ulkoiluttamaan Lenin-nimistä koiraani. Katselin usein, kun suloiset pikkutytöt juoksivat Sibeliuksenpuistossa ja huusivat ‘Lenin, Lenin’. Nykyään näistä tytöistä nuorin on jo liki 30-vuotias ja vanhin jo yli.

Olin eilen menossa brunssille näiden tyttöjen kanssa. Hyppäsin lähijunaan. Yritin valita paikkaa, jossa saisin olla rauhassa. Juna oli aika täynnä, joten en onnistunut. Istuin alas. Silmäni osuivat vastapäätäni istuvaan naiseen. Hän katsoi minua ja sanoi, että sinulla taitaa olla kylmä. Vastasin:
– Joo, sillai henkisesti ainakin.
Nainen ei tarttunut henkiseen kylmyyteen. Hän keskittyi konkretiaan ja kertoi, miten oli joskus viettänyt joulu- ja tammikuun poikansa vaihto-oppilasperheen luona Australiassa. Hän kuvasi silmät säteillen idyllisen ja kuuman joulujuhlan australialaisella maatilalla.
– Perheen äiti oli vielä lastenhoitaja, joten juhlissa oli paljon lapsia, nainen kertoi.
Kerroin, että olin juuri poikani vanhojen tansseissa ja että minusta ei tunnu lainkaan siltä, että olisin niin vanha, että minulla voisi olla 18-vuotias lapsi.
– Älä välitä, poikani on yli 50-vuotias, nainen sanoi.
Sanoin, että on varmaan ihanaa, kun lapsi ja vanhempi ehtivät nähdä toistensa elämät liki kokonaan. Listasin tuntemattomalle junanaiselle, että isäni kuoli, kun olin 4-vuotias, äitini, kun olin 32, isäpuoleni, kun olin 37 ja tätini nyt lokakuussa.

Nainen jatkoi konkretialla ja kertoi menevänsä kampaajalle.
– Minun ja kampaajani suhde on kestänyt yli 10 vuotta, nainen sanoi.
Nainen kertoi sen alkaneen siitä, kun hänen silloinen kampaajansa oli kysynyt, että sopiiko, jos harjoittelija leikkaa. Sopihan se. Vaikka kampaajan sijainti oli vuosien varrella vaihdellut, nainen kertoi seuranneensa tätä eri paikkoihin.
– Jos kerran löytää hyvän, miksi vaihtaa. Sitä paitsi ei minulla ole parempaakaan tekemistä kuin päiväretki kampaajalle, nainen kertoi.
Katsoin naista. Hän kuiskasi olevansa yli 80-vuotias ja jatkoi, että älä kerro kenellekään.
– Kampaajakäynnistä tulee yli 10 000 askelta, nainen iloitsi.

Juna pysähtyi. Huomasin kylmyyden kadonneen. Kiitin naista seurasta. Nainen hymyili, kohensi huiviaan ja sanoi, että oli kiva jutella. Ajattelin, että elämä on vähän kuin junamatka. Ihmiset nousevat kyytiin ja jäävät pois ja että joskus viereen istuu hetkeksi joku sellainen, jonka seurassa ei palele. Nainen sulautui ihmisvilinään.

Brunssilla ajattelin kohtaamaani naista ja kehotin tyttöjä keskittymään elämissään sellaisiin asioihin, jotka voi nähdä, koskettaa ja tuntea.