Hyvää naistenpäivää!

Vuonna 1998 Ultra Bra julkaisi kappaleen ‘Tyttöjen välisestä ystävyydestä’. Olin silloin yläasteella. Kappaleessa lauletaan:

“He kävelivät kadulla rinnakkain, rinnakkain
Niin että vastaantulijat joutuivat väistämään”

Naistenpäivänä ajattelen ystäviäni, joiden kanssa olen kävellyt rinnakkain.

Sydämeni särkyi ensimmäisen kerran yläasteella. Ennen kuin ehdin soittaa parhaimmalle ystävälleni, hän ilmestyi ovelleni. Juttelimme aamuyöhön ja pidimme erojuhlat. Kun hänen maailmansa hajosi, leivoimme tiikerikakun ja kirjoitimme koulukirjojemme marginaaleihin kaiken olevan väliaikaista. En usko, että 16-vuotiaana kumpikaan meistä tiesi, miten oikeassa olimme.

2000-luvun alussa asuin erään ystäväni kanssa. Ultra Bran kappaleessa lauletaan:

“He huusivat kadulla toisilleen, toisilleen
Niin että ohikulkijat kääntyivät katsomaan, katsomaan
…
He halusivat samoja poikia, poikia
Niin että iltakaudet joutuivat kärsimään”

Halusimme ystäväni kanssa samoja asioita, joskus jopa samoja ihmisiä. Emme osanneet pelätä särkyviä sydämiä, ennen kuin ne särkyivät. Välillä huusimme toisillemme, joskus jopa kadulla. Pääosin kuitenkin haaveilimme yhdessä aikuisuudesta. Kun kaupunki nukkui, kuiskimme yön pimeydessä toisillemme unelmiamme. Ja kun joulun aikaan lähdimme perheidemme luo, tuunasimme sukulaisillemme joululahjat todella pienellä budjetilla. Siskoni sai esimerkiksi vedellä jatkettua shampoota.

Myöhemmin tyttöjen välinen ystävyys on tarkoittanut minulle muun muassa sitä, että kun olen rakastunut vääriin ihmisiin, ystäväni ovat käskeneet minun olla pienentämättä itseäni. Tai kun olen menettänyt jonkun, joka ei ole koskaan edes ollut minun, ystäväni ovat vieneet minut ulos ja tilanneet kylliksi halpaa viiniä.

Kysyin eilen eräältä ystävältäni, miksi ystävyys on usein elämäntilannesidonnaista. Ystäväni vastasi, ettei tiedä ja jatkoi, että sydän voi särkyä myös ystävyydestä.
– Eikä sitä surua osaa välttämättä nimetä, vaikka se voi kestää pidempään kuin rakkaussurut, ystäväni sanoi.

Ajattelin, että niin yhtenä päivänä huomaa, ettei enää tiedä, mitä jonkun arkeen kuuluu, vaikka ennen tiesi kaiken.
– Joskus ei ole viimeistä keskustelua, on vain hiljaisuus, sanoin.
Ajattelin, että ehkä huomenna on hyvä hetki lähettää viesti ystävälle, josta ei ole kuullut pitkään aikaan.

Haluaisin viettää naistenpäivää kahvilassa kaikkien ystävieni kanssa. Sekoittaisin kahvini hitaasti, kuuntelisin ja en sanoisi kertaakaan, että mitä minä sanoin.

Joku kertoisi olevansa aivan loppu. Joku toinen ilmoittaisi irtisanoutuneensa ja perustavansa keramiikkapajan. Yksi kertoisi rakastuneensa, yksi olisi eronnut ja yksi olisi taas vastannut exälleen. Yksi, se realistisin, muistuttaisi, että asumiskulut ovat nousseet.

Keskustelisimme työelämästä, rakkaudesta, maailmasta ja siitä, miksi olemme edelleen täällä, vaikka olemme joskus vannoneet, että muutamme pois ja ryhdymme viinitilallisiksi. Kun lopulta lähtisimme kahvilasta, kävelisimme rinnakkain niin, että vastaantulijat joutuisivat väistämään.