Hiuslakka kiinnittää arkeen – minulla on ystäviä ja suihku

Minulla on muutama ystävä, joiden kanssa saatan puhua puhelimessa, kun olen suihkussa. Laitan puhelimeni kaiuttimelle ja peseydyn ikään kuin seurassa.

Minulla on myös ystäviä, joita ajattelen, kun olen suihkussa. Taannoin, kun levitin hoitoainetta hiuksiini ja ajelin säärikarvojani, mietin, mikä yhdistää minua ja erästä hyvää ystävääni. Mieleeni tuli, että ainakin se, että meidän kummankin vanhemmat ovat kuolleet ja se, että meillä kummallakin on melko vähän lähisukulaisia. Tajusin, että jos haluaisimme tietää lapsuuden arkirutiinejamme, meillä ei olisi ketään, jolta kysyä. Totta kai lähipiireissämme on ihmisiä, jotka ovat olleet aikuisia, kun olemme olleet lapsia, mutta koska he eivät ole asuneet kanssamme, he eivät voi tietää, moneltako olemme pesseet hampaat, millaisia unileluja meillä on ollut tai mitä olemme sanoneet herätessämme.

Tultuani suihkusta kirjoitin ystävälleni WhatsApp-viestin, jossa kerroin tajunneeni juuri, että meiltä ovat kuolleet kaikki ihmiset, jotka ovat tunteneet meidät lapsina. Jatkoin valittamalla, että jos haluaisin pohtia identiteettiäni syvästi, auttaisi, jos olisi elossa joku lähi-ihminen, joka on ollut aikuinen, silloin kun olen ollut lapsi.
– Lähdin just kotoa, pitäisi olla kympiltä Bulevardilla, vastasi ystäväni.
Toistin, että meillä ei ole ketään, jolta voisimme kysyä, millaisia olimme lapsina.
– Mutta toisaalta vaikka olisi ihmisiä elossa, niillä on omat muistot, ei sieltä ehkä suuria tietoja saisi. Ja sitten pidemmän päälle kaikki kuitenkin katoaa. Kuten molemmat todella hyvät hiuslakkani, ystäväni jatkoi.
Kirjoitin jo vähän tuohtuneena, että puhun siitä, että olen kadottanut itseni lapsena lopullisesti ja siitä, että hän on samassa tilanteessa. Kysyin, miten hän voi vastauksessaan haikailla hyvien hiuslakkojen perään.
– Niin no ihmisiä myös haikailen, mutta arjessa hiuslakka kiinnittää konkreettisesti, ystäväni vastasi.
Muistin, että yksi ystäväni premium-hiuslakoista on kylpyhuoneessani. Kirjoitin hänelle, että käytin sun lakkaa just.
– Punaista vai vihreää? hän kysyi.
– Keltaista. Se tuoksuu hyvältä, vastasin.

Meitä pyydetään jatkuvasti määrittelemään itseämme: Millainen olet? Mihin pyrit? Mitä tuot mukanasi? Töissä esitämme sitä versiota itsestämme, jonka toivomme kelpaavan. Rakennamme työidentiteetimme uudestaan ja uudestaan, vaikka olemme olleet olemassa jo ennen kuin osasimme esittää. Mietin, että tänään kirjoitan ystävälleni, että se, että on joku, jonka hiuslakkaa voi käyttää, on tärkeää. Se kertoo siitä, että vaikkei kukaan enää muista, millainen olin lapsena, niin on silti joku, jonka arjessa olen jotakin.

Minulla on myös ystäviä, joiden kanssa en käy suihkussa.