Spanielin silmin ihminen on simpanssi

Vaikka otamme kovin vakavasti hienosyiset luokittelurajamme, koirille olemme ihmisapinoita, joiden eroavaisuuksia ovat lähinnä haju, koko ja väri. Olimmepa kauppakorkeasta valmistuneita markkinointiapinoita, tavallisia mölyapinoita, työelämän inhimillistäjä -orankeja tai isoja coaching-gorilloja, koira näkee neljä raajaa, kuulee kovan äänen ja haistaa karkeasti saman hajun. Meistä on loukkaavaa sotkea lajityyppejämme ja -statuksiamme, mutta koiran näkökulmasta olemme kaikki samoja kapistuksia.

 

Koiran normaalissa koko lauma katsoo metsässä samaa villisikaa yhtä aikaa. Ja ilman eri käskyä, kun intuitiivisesti tuntuu siltä, että on oikea aika ja että nyt voitetaan, koko lauma hyökkää. Ajatus siitä, että yksi koira mikromanageroisi jatkuvasti jokaista lauman jäsentä, on vieras ja absurdi. Koiria kiinnostaa aidosti, ovatko lauman jäsenet hyvässä kunnossa. Ne haistelevat ja nuolevat toisiaan jatkuvasti. Ihmisapinat tunkevat koko porukan kokoushuoneeseen. Äänettömän small talkin jälkeen lähdetään tekemään, vaikka koko lauma olisi ihan surkeana.

 

Koirapuistoissa kokoontuvat kaikenlaiset koirat. Kuka tahansa tulee paikalle, toiset juoksevat vastaan ja tervehtivät iloisesti. Ihmisapinoiden psyykelle iloiset leikkitreffit tuntemattomien kanssa tekisivät hyvää. Koiria täytyy ihmetyttää meidän rujo ja hillitty asenteemme sitä iloa kohtaan, mikä toisten näkemisestä syntyy.

 

Harva asia on sadistisempi kuin kylpyhuoneen peili aamuisin. Ihmiset haluavat nähdä kuvansa, mutta harva haluaa nähdä oikeasti itseään. Jos haluaa, itselleen on yleensä pakko nauraa, jotta ei itkisi. Koirat eivät katso itseään peilistä. Niiden kyky olla läsnä ja keskittyä hetkeen on vertaansa vailla. Katsellessaan ihmisiä koirat ymmärtävät tämän tunteet ilman sanoja. Jos katsoisimme toisiamme enemmän ja itseämme vähemmän, ehkä näkisimme paremmin. Koirien silmistä heijastuu hetki. Ihmisten katseessa ovat usein mukana huolet ja itsekriittisyys. Koiran uteliaalla ja avoimella katseella saavuttaa hyvän aseman laumassa kuin laumassa.

 

Koirat ovat osin laumaisuutensa vankeja. Ihmiset voivat moninaisemmin päättää, ovatko osa marakattilaumaa vai yksinäisiä bambua pureskelevia orankeja. Silti koirien kohtaamisen ilo ja yhdessä tekeminen ovat taitoja, joita pitäisi soveltaa työelämään. Joskus tietysti susi- ja koiralaumatkin hajoavat ja jakautuvat. Silloin lähdetään reilusti eri teille, eikä kenenkään turkista löydy vuosien päästä puukkoa. Toisaalta kulkukoira saa hankittua yksin ruokansa. Ihmisen on lähes pakko kuulua johonkin laumaan, jos se haluaa selvitä. Yksin pärjääminen johtuu usein olosuhteista, mutta valintana se on sekä koirille että ihmisapinoille huono.