Ystäväni valmistui muutama vuosi sitten teologian maisteriksi. Hänen valmistumisensa oli lähellä äitienpäivää. Muistan viettäneeni silloin äitienpäivän keskustelemalla ystäväni gradusta, jonka aihe oli surevien omaisten kohtaaminen papin työssä. Ystäväni gradun yksi pääpointti oli, että surusta, jonka läheisen menettäminen aiheuttaa, tekee äärettömän se, jos kuolema vie pohjan jäljelle jääneen ja vainajan yhteisiltä tulevaisuudensuunnitelmilta. Mitä enemmän tulevaisuudensuunnitelmia menetettyyn henkilöön liittyy, sitä vaikeampaa surusta eteenpäin pääseminen on.
Vuonna 2015 äitini kuollessa 62-vuotiaana toteuttamattomien yhteisten suunnitelmien määrää on vaikea edes kuvailla. Tuntuu, että vaihe tasavertaisina ja toisiaan kiinnostavina ihmisolentoina oli vasta alkamaisillaan. Kumpikaan ei ollut enää vastuussa toisen edesottamuksista.
Nostalgisena ihmisenä olen ajatellut, että surun kokeminen liittyisi ennen kaikkea yhteisten muistojen määrään ja tunteeseen siitä, ettei muistoja voi enää luoda lisää. Suremisen käsitteen liittäminen menetettyyn tulevaisuuteen sai minut kuitenkin oivaltamaan, että ihminen suree enemmän sitä, mikä jäi tekemättä, kuin sitä, mitä teki.
Luulen, että ihmismieli on pohjimmiltaan kaikissa tilanteissa tulevaisuusorientoitunut. Äitini kuoli helmikuussa. Viimeisinä tekoinaan hän kaivoi vaatehuoneesta pääsiäiskoristelaatikon. Hän varmasti arvasi, että ilman häntä minulta jäisi pääsiäiskoristeet satavarmasti laatikkoon. Tuleva äitienpäiväkin oli puheissa. Viimeisenä elinpäivänään äitini puhui siskontytölle seuraavan kesän ratsastusretkistä.
Toisaalta myös nostalgialla on paikkansa. Muistan tarkasti viimeisen äitienpäiväni äitini kanssa. Siskoni oli leiponut keltaisen kakun, jonka päällä oli koristeena valkoinen ruusu. Suupielet täynnä kakkua valitimme siskoni kanssa työkiireitämme ja pikkulapsiarkeamme. Jos olisimme tienneet sen jäävän viimeiseksi äitienpäiväksemme, jolloin äitimme on elossa, olisivat tunnelma ja keskustelunaiheet olleet varmasti toisenlaisia.
Aika lailla samoihin aikoihin pari vuotta sitten eräs toinen ystäväni käänsi suomeksi Neljätuhatta viikkoa -kirjan. Yksi kirjan pointeista on, että jos elämme 80-vuotiaiksi, meillä on neljätuhatta viikkoa aikaa. Viikkojemme määrä on melko vähäinen, joten note to myself sitä, miten aikansa käyttää, kannattaisi alkaa miettimään jo paljon aikaisemmin kuin melkein 42-vuotiaana.
Hyvää äitienpäivää!
Äitiydessä mietityttää myös se, että lapsille kuluva aika on lapsuutta, mutta heidän vanhemmilleen se on osa arkea. Välillä arjessa onnistuminen on lähinnä selviytymistä ja lapsi roikkuu mukana kuin vauvasimpanssi emonsa selässä.
