23 vuotta sitten tanssin kirkkaan turkoosissa käärmekuvioisessa mekossa Ravintola Teatterissa. Eräs toimittaja osui osin samaan seurueeseen ja sanoi, että olen ihan hyvännäköinen, mutta vähän läski. Painoin alle 50 kiloa. Viikonloppuna ystäväni vihittiin papiksi. Pukeuduin juhlaan mustaan haalariin ja otin itsestäni kuvia maantien varressa. Julkaisin yhden kuvista Instagramissa. Kerroin kuvatekstissä haaveilevani talviunista ja ruskeasta, paksusta ja rasvaisesta turkista. Pian huomasin, että tämä sama toimittaja oli käynyt tykkäämässä kuvastani. Nykyisin painan alle 70 kiloa. Olen toimittajan kanssa samaa mieltä siitä, että näytän nykyään paremmalta. Jos hän nyt ylipäätään on asiasta mitään mieltä, voihan se olla, että turkkihaaveeni puhutteli.
Viime vuonna joulun aikaan minulta pyydettiin silloisen työnantajani joulukalenteriin jouluinen alaani liittyvä vinkki. Menin videokameran eteen kirpputorilta ostamassani pyjamassa. Kerroin, että joskus ja jouluna on ihan ok tulla töihin yöpaidassa. Sanoin, että tärkeintä on sisältö eli se, mitä paidan alla on. Tarkoitin, että kaunis kuva ei pelasta huonoa tekstisisältöä eikä hieno paita tee huonoista jutuista hyviä. Myöhemmin tajusin, että minun olisi pitänyt puhua keskeneräisyyden estetiikasta. Olen opiskellut draamakasvatusta ja kirjoittanut kaksi näytelmää. Teatterin teoriassa ehdottomasti parasta on keskeneräisyyden estetiikka. Teatteri kehottaa ammentamaan keskeneräisyydestä. Vinkki olisi sopinut hyvin markkinointiviestinnän kirjoittamiseen ja jouluun. Mikään teksti, saati jouluvalmistelut eivät ole koskaan valmiita. Se, että vaikuttuu omasta ja muiden keskeneräisyydestä helpottaa työ- ja yksityiselämää melkoisesti.
Viime aikoina olen lukenut Galen Strawsonia. Eräässä artikkelissa hän jakaa ihmiset kerronnallisiksi ja ei-kerronnallisiksi. Strawsonin mukaan ei-kerronnallisilla tyypeillä ei ole tarvetta kertoa elämästään yhtenäistä tarinaa. Heille jokainen päivä on uusi ja tapahtumat eivät välttämättä liity toisiinsa millään tavalla. Ei-kerronnallisilla ihmisillä on usein myös huono muisti. Lukiessani Strawsonin teorioita lähes valaistuin. Minun on ollut aina vaikea liittää tapahtumia toisiinsa ja hahmottaa syy-seuraussuhteita. Jos tarvitsen faktatietoa elämästäni, kysyn DI-ystävältäni. Useimpina aamuina herään ajatukseen, että mitä vaan ihanaa voi tapahtua juuri tänään, usein tapahtuukin.
Ystäväni kuoli syöpään 2018. Hän uskoi Jeesukseen. Minä en usko. Noin kolmanneksi viimeisen tapaamisemme jälkeen kirjoitin hänelle, että aika ja ideologiat ovat asioita, joista vain toisella on lopulta merkitystä. Ajalla nimittäin.
Ajattelen toimittajaa, joka sanoi läskiksi, noin 23:a vuotta, hieman alle kahtakymmentä kiloa ja G. Strawsonia. 23 vuotta auttaa tarinankerronnassa, vaikka olisi ei-kerronnallinen. En silti ole varma, pystyykö kaikkia ihmisiä erottamaan taruista ja jotkut ovat vain tarinoita, joiden sisällä ei ole edes koko ihmistä. Siitä olen kuitenkin satavarma, että lähes kaikkia aika suurentaa, ihan fyysisestikin.